- Yet Another Diary..

Yet Another Diary..

Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli.

21.3.10

Joskus miettinyt, että voisi taas blogata. Olisi ihan tervettä kirjoitella muulloinkin, kuin silloin, kun tekee mieli ottaa ysimillinen Burana kuulaan. Muistaisi, että elämässä on muutakin kuin pohjamutia, kai. Siksi mä yritän kirjoitella sairaudestakin joskus edes ylös niitä hyviä päiviä, ettei aina muistais vaan kipua. Ja vice versa.

Kahden kuukauden päästä lähden kokeilemaan, miltä elämä tulevassa kotimaassani tuntuu. Odotan sitä jo kovasti, sillä kaikki tulee olemaan kovin erilaista expatin silmin katsottuna. Monesti olen jo miettinyt, kuinka elämäni ihmissuhteet tuosta tulevat muuttumaan, mutta tänään kuulin viisauden, joka kosketti. Se meni jotenkin niin, että omaa polkuaan on seurattava, vaikka se veisikin kauemmaksi läheisistä.

Ja kaukanahan olen jo nyt. Ihan muualla kuin muut. Yksin.

22:10 # 1 kommenttia

9.12.09

Taas on ihan kammottava olo. Vaikka vuosi ei vielä olekaan ohi, oon aika varma, että tää on ollut yksi elämäni surullisimmista ajanjaksoista. En muista, koska olisin itkenyt näin paljon ja koska olisin ollut koko ajan jatkuvasti väsynyt. Ja koska olisi ollut niin paljon tekemistä ja kiirettä ja pakkoa ja rankkaa.

Nytkin haluaisin vain peiton alle. Nukkua, kunnes herään. Tai ehkä en haluaisikaan enää herätä? Tuntuu, että oon menettänyt kaiken, millä oli merkitystä.

Ja silti olisi niin paljon, mistä olla kiitollinen. Eikä silti mitään.

"Ehkä vielä toivunkin.. Nousen, vaikka putoan."

Tuskin.

16:41 # 1 kommenttia

17.11.09

Hyvää päivää, yötä ja joulua, mikä saatanallinen ilta. Ahdistus oli ihan järkyttävää luokkaa ja oikeasti mietin, että kehtaanko tässä iässä soittaa ja herättää äidin, että nyt on pakko puhua. Ei kyllä ollut ajatustakaan mitä sanoja olisi käyttänyt, yhtään järkevää ajatusta ei tainnut olla päässä. Pari tuntia olen rauhoittunut ja nyt taitaa kohta jo unikin tulla. Takana oli itketystalkoot niin hengellisellä musiikilla (Maa on niin kaunis) kuin netin itsemurhaviesteillä, koulukiusaamistarinoilla, muistovideoilla ja ties millä paskan väkisin kertaamisella. Oon aika varma, että mulla on senpäiväinen burn out tuloillaan, ettei mitään järkeä. Ainakin nyt sisuskaluissa on lakannut puristamasta ja herätessä tuskin enää tuntuu hukkuvan. Sairasta.

02:22 # 0 kommenttia

1.9.09

Kesään on kuulunut hyviä ja huonoja päiviä. Mieletön huuma on laantunut ja asiat palanneet uomiinsa. The Suunnitelma onneksi etenee, vaikka sen toteuttaminen onkin vielä noin vuoden päässä. Arjessa on onneksi kuitenkin uusiakin uomia, pari uutta harrastusta, yksi vanha. Koitan tämän vuoden jaksaa loppuun askel kerrallaan, hetkittäin. Kesä kului viikossa, en ehtinyt nauttia siitä kuin pienen sekunnin. Talven koitan sinnitellä, pysyä järjissäni.

Eipä kai mulle muuta.

00:10 # 0 kommenttia

7.7.09

Uusi elämä saatu. Ei samalla tavalla kuin videopelissä loikkaamalla päin tiiliä ja syömällä itsensä kokoisen sienen, mutta kuitenkin. Kolmen kuukauden piina loppui.

Diagnoosi on 100-prosenttinen, mutta maksa paremmassa kunnossa kuin lääkärit olisi voineet kuvitella. Pikkuruinen saa porskuttaa vielä X määrän vuosia jahka solunäytteen luokka etenee sille tasolle, jolla saa lähetteen leikkuriin. Toivotaan, että sinä vuonna on lämmintä ja motoristeilla halvat vakuutukset. Elintenluovuttajille on aina käyttöä.

Mitä tää kokemus on muuttanut? Kaiken. Ihan jokavitunikisenasian mun elämässä. Vielä on niin aikaista, etten lähde edes kokeilemaan kaiken pukemista sanoiksi. Suunnitelmia, päätöksiä ja niiden etenemistä - konkretiaa ajatusten, unelmien ja haaveiden ympärille. Niillä on aloitettu ja siitä jatketaan, pienistä isoihin.

Se ei sittenkään loppunut tähän. Vielä on aikaa.

00:38 # 1 kommenttia

18.6.09

Kesälomat lusittu. Käväisin neljä ja puol viikkoa Aasiassa hankkimassa elämäni ensimmäisen oikean rusketuksen sitten lapsuusvuosien. Syyskuussa viimeksi tapaamani Jack Bauerin veli oli edelleen syötävän ihana ja meillä klikkasi satamiljoonaa. Yli 10.000 kilometriä on vaan hieman liikaa ja sukellussaaren todellisuus toisesta galaksista. Mahdoton yhtälö, vähän niinkuin tää koko elämä. En lähtenyt rikkomaan itseäni, vaikka kovasti kutkuttelikin. Sen sijaan lomailin ja nautin. Keräsin D-vitamiinia ja elämää.

Tiedättekö ne tarinat, joissa sairaat ihmiset kertoo, kuinka läheiset on kaikonneet ympäriltä? Ne kuulostaa tosi epäreiluilta, eikä niitä millään halua uskoa todeksi. Ei ihmiset tee sellasta toisilleen, eihän. EIPÄ. Pari kaveria käytännössä pisti välit poikki ja muutamasta en tosiaan ole kuullut halaistua sanaa enää. Mun maksa on ilmeisesti aikalailla samassa kastissa kuin homot ja hiv, tarttuvaa.

Hauskaa sinänsä, kun edes mun sukulaiset ei tiedä. Ei ainakaan ennen ens viikkoa. Iki-ihana Meilahti kutsuu, vaan luojan kiitos saan viettää suuren osan sairaala-ajasta unten mailla tai tokkuraisena toipuessa. Eikä todellakaan pelkoa, että tarttis tulla visiteeraamaan. Mulla on meinaan tosi vähän sanottavaa tietyille ihmisille:

HAISTAKAA VITTU.

00:45 # 0 kommenttia

14.4.09

Ja jatkoinhan mä matkaa. Dokasin ja panin baarin vessassa jotain parikymppistä, jonka nimeä en tiedä, enkä välitä tietää. Tanssin ja pidin hauskaa, vanhenin vuodella. Opiskelin ja tein töitä ihavvitusti. Puhuin Leppiksenkin kanssa, tehtiin rauha. Istuin sukupuolipolilla ja pelkäsin pahinta. Tappelin nakkikioskijonossa ja hakkasin päätä seinään. Remppasin yhden kämpän ja hankin vatsahaavan sen keittiön kanssa. Lopetin röökinpolton ja velkaannuin lisää. Diipadaapa.

Mutta tää ei ois YAD, jos mä en kirjoittaisi tänne silloin kun kaikki ei tosiaan mennyt ihan niin kuin piti. Mun sanavarastoon kuuluu tätä nykyä pari uutta sanaa ja hei, ne ei todellakaan ole lapsi, rakkaus tai mitään sellaista. Mä opin mm. sellaisia sanoja tässä lähiaikoina kuin sklerosoiva kolangiitti, kolangiokarsinooma, dysplasiariski, kirroosikomplikaatiot, toistuvat bakteerikolangiitit, profylaktinen maksansiirto ja kohoava CA19-9-tuumorimarkkeri. Muutamia lukujakin opin, niistä mun suosikit esiintyy samassa lauseessa: "Ennen merkittävää kirroosia jopa 4-20 %:lle potilaista kehittyy kuitenkin kolangiokarsinooma, jonka riski terveeseen väestöön nähden on 160-kertainen." Pari muutakin lukua pääsee kyllä top viiteen: "Mikäli kolangiokarsinoomaa ei siirtohetkellä ole, siirtotulokset ovat hyvät eli 10 vuoden kuluttua elossa on yhä 70 % potilaista."

Ja kyllä, se vittumaisin sana, jonka mä opin, on ihan selvää suomea ja se on syöpä. Kiva pieni tikittävä aikapommi mun sisuksissa. Nyt vaan venataan, koska tän ajastin laukee ja se on GAME OVER. Pari kuukautta, pari vuotta, kymmenen vuotta? Ku tietäis. Ei menny joo ihan kuin sen kuvitteli tai ois ollu rokkenrol.

03:20 # 2 kommenttia

16.12.08

Mitä paskaa. Firman pikkujoulut tuli ja meni. Soitto Leppikseltä, pari tekstaria ja herään tutusta sängystä jälleen. Pari sanaa ja oksennan sydämeni ulos. Koko edellinen yö pyyhkiytyy pois. Tunnen itseni halvaksi lutkaksi. Silti sen pitää kerta kiellon päälle vielä rikkoa kaikki. Tällä kertaa mäkin olen tietoinen kaikesta. Kerään itteni, lähden. Sanon, että soitellaan. Typerä naurahdus ja äkkiä vittuun sieltä. Viimeistä kertaa.

Leppis seurustelee.

Sulje se kirja. Älä odota lisää lukuja tarinaan. Älä edes yhtä lausetta. Sulje se kirja ja laita se hyllyyn. Myy pois, heitä roskiin. Siirry seuraavaan. Jatka vittu matkaa. Nyt.

Life's a bitch.

00:48 # 1 kommenttia

12.11.08

Kuka tässä kämpässä asuu? Ei ainakaan se ihminen, jonka mielestä kotona olis ihan kiva joskus ollakin. Että olis siistiä ja kaikki kamat löytäis etsimättä. Eikä myöskään se ihminen, jonka mielestä olis ihan jees, jos käytössä olis kolme huonetta ja keittiö eteisen sijaan. Ja sängystä molemmat puolet, ettei kainalokaverina yöllä olis läppäri, kasa papereita, vaatteita, kirjoja, käytettyjä nenäliinoja.. Jostain syystä kuitenkin elän tällä hetkellä ovesta sisään ja ulos-elämää, kaikki valmiina eteisessä, kun ramppaan kolmen eri duunimestan väliä ja välissä mukaopiskelen tai hengaan luennoilla. Loppuis jo toi patteriremppa, niin sais makkarin järjestykseen ja olkkarin toisen sohvan keskeltä lattiaa ikkunan alle, patterin eteen. Puhumattakaan työhuoneesta, jolle ihan oikeasti olisi käyttöä.

Odotan vapaapäiviä, vapaa-aamuja, vapaailtoja, jotta ehdin pestä koneellsen pyykkiä, käyttää tiskikoneen, ehkä tehdä ruokaa. Oikeasti noi vapaahetket pitäis käyttää tieteellisen tekstin tuottamiseen, lukemiseen, opintopäiväkirjan kirjoittamiseen. "Ehtii sen myöhemminkin".. Yöunet jää pahimmillaan alle viiteen, kun toinen duunipaikka kutsuu, vapaapäivinä sitten otetaan takas. Millasta elämää elää nine to five-ihmiset? Millasta olis, jos ihan jokaikinen viikonloppu ei menis töissä, vaan sais herätä lauantaisin ilman kelloa ja venytellä pitkään ja nautiskella aamupalaa vaikka puolilta päiviltä? En mä enää muista, siitä on jo useampi vuosi, kun viimeksi sellaista koin, enkä oo oikeestaan sitä edes kaivannut. Paitsi nyt.

Reissun jälkeen mikään ei pysynyt sisällä pariin viikkoon. Sitten aloitettiin vatsa-antibiootti ja sen jälkeen pysyi vähän liiankin kanssa. Sen jälkeen pistettiin piikillä olkavarteen ja iski jo pari viikkoa kestäneen flunssan päälle. Oi, kun pidän tästä sairastamisesta. Mulla on kuulemma puliukkoyskä, kuulostan siltä, että joka kolmannella oksennan. Nice. Eikä sairastamisessa ole mitään vikaa. Ei, jos on aikaa sairastaa. Maata kotona, katella leffoja, lukea, nukkua ja nukahtaa, kun siltä tuntuu. Needless to say, että itsehän vedin panadolipäissäni matikkaa yläasteelaisille kuin viimeistä päivää kuusi tuntia päivässä ja sen lisäksi vielä kahdeksan tuntia "varsinaisessa duunissa". No, voiton puolella ollaan, turha kitistä.

On ollut ihana olla takaisin Suomessa, vaikka koko ajan mietinkin jo seuraavaa reissua. Kaverit on ihania, oon ehtinyt nähdä vaikka ketä kiireisen aikatauluni keskellä. On ollut serkun synttäreitä, isänpäivää vaarilla, yhdet viiskymppiset, tavallisia kotiäitipäiviä ex-kämppiksen luona naapurustossa, hengailua Hakaniemessä kaverin sängyllä, punaviiniä ja hyvää seuraa. Yhtä kuitenkin on ikävä, eikä sitä voi sanoa ääneen. Ei voi, kun ei tiedä mitä siitä seuraisi. Siksi mun pitää olla vaan tyytyväinen siihen, mitä on. Tää on mun elämä, se ei mennytkään niin kuin te kuvittelitte, niin kuin mä suunnittelin.

And that's why there's a hole in my heart - size of you.

11:34 # 1 kommenttia

16.10.08

Hoh. Palasin Suomeen viikko sitten. Reissu oli ihana, rentouttava, täynnä elämyksiä (pieni ähky jopa päällä kaikesta, mitä koki ja teki) ja samalla myös todella raskas. Oli aika rankkaa tavata hyvä ystävä Ausseissa ja toimia terapeuttina kolme viikkoa. Jäi siitä osuudesta hieman kakan maku suuhun, vaikka maa muuten ihan jees olikin. Eniten diggasin kyllä reissata keskenäni, nähdä ja tehdä oman pään mukaan. Parasta lomassa oli tietenkin sukeltaminen. Siitä on lyhyessä ajassa muodostunut mulle todella rakas harrastus, sääli ettei sitä pysty ihan samassa mittakaavassa toteuttamaan täällä kotomaassa kuin vaikkapa pyöräilyä.

Nyt on sitten aika syventyä putkiremonttiin. Tapaan perjantaina urakoitsijat ja oon ihan päästäni pyörällä enkä oikein tiedä mitä tarttis tehdä ja plääh. Overwhelming. No, katotaan mitä ne sanoo, papereiden mukaan mulla pitäis olla valmiina kaikki tapaamiseen, mut ei tasan oo. Sitä paitsi pari kuukauttahan ne piikkaa ja poraa reikää ja hyörii pölyssä. Mihin ne muka tarvii mun laatta- ja kalustevalinnat heti kärkeen, häh?

Tarttee tän kaiken keskellä pitää huolta nupistaan. Kalenteri on aika täynnä, Visa- ja Masterlaskut odottaa avaamattomina eteisen pöydällä, opiskeluja pitäis saattaa etiäpäin. Pikkuhiljaa, yks asia kerrallaan.

Hetkittäin tuntuu niin hyvältä, tänään ei. Onneks näitä päiviä ei mahdu montaa kuukauteen.

00:37 # 1 kommenttia

KIRJOITTAJA

Koo, se oon mä. 20-something, ikuinen teini. Vuodatan ja suodatan tänne elämäni vuoristoradasta
- opiskelusta, liiallisesta työnteosta, sinkkuilusta, härdäämisestä ja ihan normipäivistä. Yleensä on kivaa olla mä, aina ei. Kommentit on jees.
Read and weep.