Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
22.10.06Lomaviikko edessä, huomenna herätys 05.00, Tallinnaan päiväksi. Mikään ei tunnu miltään. Voisin syödä vaan kahmalokaupalla jäätelöä, se sentään maistuu. Taidan olla luovuttanut tämän elämän suhteen. Ehkä seuraavassa sitten?20:29 # 0 kommenttia 20.10.06Kutsu kävi, leikkaus edessä. En jaksa edes masentua, oon vaan jossain psykoosissa tän asian suhteen. Kaikki suunnitelmat taas paskaks ja koko elämä pauselle. Vittujee.15:16 # 1 kommenttia 16.10.06Sain kuulla tänään terveydentilastani asioita, yksikään niistä ei ollut positiivinen. Mietin viitsinkö jatkaa yliopistolla, koska valmistumiseni ei ole varmaa. Mietin viitsinkö ylipäätään tehdä enää mitään järkevää. Miksi en vain nauttisi olostani ja tekisi sitä, mikä parhaalta tuntuu? Tässä psykoositilassa niitä ovat lähinnä tupakointi (jonka jo lopetin ja aloitin uudelleen, sillä eihän sen nyt enää ole väliä), syöminen ja liiallinen alkoholin nauttiminen. Olen niin turta. Tulevaisuus meni jo.Miten vuosien varrella kuullut huonot uutiset voivatkaan muuttua yhä huonommiksi? Luulin, että pohja tuli vastaan jo aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten. Shit, had I known it was just a start. And this is the end. Ystävät on näiden päivien (mitä onko mennyt jo puolitoista viikkoa..?) aikana punnittu. En kaipaa enää mukakavereita, enkä niitä joille sopii olla ystävä, kun se omaan aikatauluun ja jaksamiseen passaa. Puolestani saatte tehdä ihan mitä lystää, kunhan pysytte kaukana musta. Vittu, että hajottaa. Samaan aikaan ei tunnu miltään ja tuntuu ihan kaikelta. Totean, että fuck, hävisin kropalleni, joka vihaa mua ja on päättänyt tappaa mut väkisin. Mikäs siinä. Lets go with the flow. Olo on kuin aineissa: ei näe selkeästi ja silti kaikki on vihdoinkin selvää. Näin sen pitikin mennä; en olisi osannutkaan kuvitella itseäni äidiksi, vaimoksi, mummoksi, vanhaksi. Elämä on. 15:02 # 0 kommenttia 12.10.06Taisivat diagnosoida väärin. Olo ei ole helpottanut yhtään ja yöt on edelleen täyttä tuskaa. Kohta ei ole viikkoon ruoka pysynyt sisällä. Kädet on kuin narkkarilla, ranteessa golfpallonkokoinen tippamustelma ja molemmat taipeet mustina. En tiedä montako Panacodia kroppani kestää. Nuppi sekoaa neljän seinän sisällä ja heti jos ulkoilee labraan tai kauppaan, alkaa sattua ihan perkeleesti. Kyljet ja selkä on kipeinä makkoomisesta. En jaksa enää vastata puheluihin ja länkyttää paskaa joutavista asioista.Kai se on suostuttava osastolle ja ties mihin hoitoihin taas. Ei voi sanoa kuin, että haistakaa vittu siellä Meilahdessa. Mä oon oikeesti varmaan ollut joku vauvahylkeiden tappaja edellisessä elämässäni, että ansaitsen näin paljon tuskaa. 20:57 # 0 kommenttia 10.10.06Sairaalassa käynti kannatti, olisi kylläkin pitänyt mennä jo ajoissa. Toisaalta olisin myös voinut jäädä sinne pötköttelemään, oli ihanan rauhaisaa vain torkkua ja tiesi olevansa hoidossa. Propsit kyllä Meikulle, palvelu parantunut huomattavasti. Olin varautunut vähintään 8 tunnin reissuun, mutta selvisinkin puolessa ajassa.Hieman kyllä huvitti melkoisen rento lääkärismies. Pitkätukkainen juippi, joka ilmeisesti huomasi oman rempseyteni ja lähti samalle linjalle. Huoneessani oli siinä vaiheessa jo pari nuorempaa kundia majoittuneena, kun lääkäri tuli kotiuttamaan. Osoitin ulostepurkkia ja kysyin, että mitäs tuolle tehdään. "Turautat siihen, pyydät tipan pois ja lähet kotiin!" En tuntenut itseäni kovinkaan leidiksi, eikä yhtään helpottanut, että huonetoverit repesivät nauramaan.. Mutta nyt toipuilen kotona. En malta odottaa, että nuo lääkkeet jo purisivat! 17:42 # 0 kommenttia 8.10.06Huomenna sairaalaan. Oireet ovat päivänselvät, vaikka kieltäydynkin niitä havaitsemasta. Jos vain mahdollista, koitan pitkittää lähtöä tiistaille, vaikka tiedänkin, että se olisi typerää. Ei mtn tietoa kauan siellä joutuu lusimaan vai potkivatko pihalle "terveenä".Ahdistaa ja pelottaa. Vihaan sitä paikkaa. [edit 9.10. En sit mennykään, chillaan ja katon vielä yhden päivän, josko tää sittenkin helpottais.] 22:22 # 0 kommenttia Onko koskaan käynyt niin, että tapaat ihmisen, jota et vain saa mielestäsi? Verkkokalvoihini on palanut kiinni vinkeä hymy, pilkettä silmäkulmassa, kädet heilumassa selityksen lomassa. Kuulen korvissani mahtavan murteen ja kutsun lähteä mukaan. Kaduttaako, etten lähtenyt? Ehkä ihan vähän. Tein kuitenkin jokin aika sitten päätöksen jättää kaikki kaksilahkeiset ihan omaan rauhaansa. Ja toisekseen, it'll happen if it's meant to happen. Suomi on pieni maa. En taida vähään aikaan käydä baarissa. Ihan järkyttävät vatsakivut ja krapula vetää voimattomaksi. Silti oli ihan mielettömän hauskaa. Tää terveydentila ei vaan oikeen sovi "normaalielämään" nyt. Nukuin neljän tunnin päikkärit, konttasin vessan lattialla ja oksensin senkin vähän ruuan, minkä sisään olin saanut närpittyä. Pakko kai mennä ens viikolla lekuriin, jos tää ei rauhotu. Tällä hetkellä ihmisiä kovasti jakava biisi saa kyllä multa bailubiisinä ihan kympin pisteet. Tuli hetkutettua eilen aivan huolella. Hon heter Anna. Anna heter hon, och hon kan banna banna dig så hårt Hon röjer upp i våran kanal. Jag vill berätta för dig att jag känner en bot, som alltid vaktar alla som är här, och som ser till att vi blir utan besvär. Det finns ingen take-over som lyckas. Kom ihåg att det är jag som känner en bot. Helvetti, kohta töihin. Taidan kuolla sinne. Ja helvetin helvetti, en saa sitä jätkää mielestäni.. 14:43 # 0 kommenttia 2.10.06Ehkä sittenkin jatkan täällä, saa nyt nähdä. Voinhan aina purkaa salaisemmat fiilikseni toisaalle. Tämä kuitenkin tuntuu kodilta. Kirjoittaminen on helpompaa.Päivät ovat olleet rankkoja ja hektistä. Nousen aamulla, laahustan kouluun, tulen kotiin, nukun. En muista oppineeni juuri mitään, enkä ole juurikaan tehnyt muuta opintojeni eteen kuin ollut läsnä. Vaan sepä onkin enemmän kuin mitä viime syksynä jaksoin työurakaltani. Poikkeuksellisesti olin viikonlopun töissä ja lauantaina jopa vielä baarissakin ex tempore. Oli ihan mukavaa, vaikkei pieneltä parisuhdedraamalta (ei omani) vältyttykään. En tajua miten niin rakas ystävä voi olla niin urpon jätkän kanssa. Seriously. Tänään pientä krapulailua, pitsaa, karkkia ja Johnny Deppiä. Töissä siis podettiin kaverin kanssa, joka myös oli sunnuntaikuosissa. Onneks oli melko hiljaista, vaikka sade meinasikin saada asiakkaat vauhkoiksi. Kaipa tämä tästä. Pientä takapakkia taas, mutta myös hyviä fiiliksiä. Koitan ehjätä itseäni pikkuhiljaa. Pienin askelin ja pienillä teoilla. Niin moni asia masentaa, mutta onneksi myös moni iloistuttaa. Tasapainottelua, enkä oikeasti kyllä ole todellakaan mikään akrobaatti! Tiedän kuitenkin, että kuilun ylittäminen trapetsilla palkitaan. Ja tiedän pystyväni siihen, kunhan annan itselleni sitä aikaa ja askellan lapsen tahtiin. On kivaa tuntea itsensä ja jaksamisensa. On kivaa antaa itselleen lupa olla heikko ja väsynyt. Tykkään mun äidistä. Ja mun kavereista. Ja mun kodista, vaikka täällä on sottaista. Mutta kohta on lomaa yli viikko ja täällä remppailaan ja laitetaan paikkoja kuntoon. Pientä ehostusta vain, eihän täällä mikään rikki sentään ole. Tykkään myös mun työkaverista Sannasta ja oon iloinen ettei se iso ÄMMÄ, josta oon täälläkin bitchannut enää saa pidettyä mua otteessaan. Se on kuin ilmaa mulle, vaikka kaverin kanssa naurettiinkin, että se on mahdoton ajatus sen akan ollessa oikeasti valaan kokoinen. Ihanaa, kun on liittolainen. Ihanaa ja ah, niin raskasta olla mä. 00:43 # 0 kommenttia |
|
|
|
|
