Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
29.5.07Tulin hetki sitten Leppikseltä. Kaikki mitä oli, on nyt ohi. Ainakin siinä muodossa, kuin se oli aiemmin. Totesimme, että keskusteluja on ollut liikaa, homma on mennyt hankalaksi ja ei ole enää ollut niin kivaa kuin alussa. Tokihan mä tän tiesin, mutta mua noi keskustelut on auttaneet luottamaan ja parantaneet mun fiilistä koko jutusta. Leppiksen mielestä niitä ei olisi koskaan pitänyt käydäkään. Ajatellaan siis asioista niin kovin eri tavalla ja se on sitä mieltä, ettei mikään voi enää muuttua.Mä en itse osaa oikeastaan sanoa mitään. Kaikki meni oikeestaan niin kuin se halusi. Vaikea mun on sanoakaan mitä itse haluaisin, kun en tiedä. Tiedän vain, etten halua olla näkemättä Leppistä. Haluan takaisin sen mitä oli alussa, mitä oli silloin kun ei ollut vaikeaa. Sen, mitä ei Leppiksen mukaan enää voi korjata. Mulla on nyt jo ikävä. Kainaloon, nukkumaan viereen, hassuttelemaan. Mietin mitä sanoisin, mitä tekisin, tajuamatta että niin ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan. Tajuamatta, etten ehkä koskaan saa enää koskettaa, olla kainalossa. En vaan pysty hyväksymään sitä nyt, en sen jälkeen kun tänään nähtiin. Päivällä mulla oli ihan pirun hyvä olo. Kävin hammaslääkärissä (juurihoito, ei yhtään kamalaa!), ostamassa kielikoruun ihan oikean korun, shoppailemassa. Fiilis oli ihan huippu ja en oikeastaan olisi halunnut edes jutella enää. Kuulla asioita, joutua sanomaan. Silti, oli pakko kysyä, oli pakko saada tietää - muka ainakin. Vaikka mulle olis riittänyt, ettei koskaan enää puhuttais moisista. Ollaan vaan, niin kuin ennenkin. Luin päiväkirjasta merkinnät viime ajoilta ja en voi yhtyä Leppiksen sanomiseen, että ei olis ollut enää niin usein kivaa. Päinvastoin, ollaan nähty paljon useammin (mitä nyt mun tenttien aikaan) ja on ollut hirmumukavaa. Tiedän kyllä, että mulla on valikoiva muisti. En halua, enkä jaksa muistaa ikäviä asioita kovin pitkään. Niin se oli seurusteluaikoinakin. Asiat puhuttiin ja ne unohtui. Vaikka sanotaan, ettei voi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, niin monesti se on kuitenkin multa onnistunut, jos asiat on keskusteltu selviksi. Miksi velloa pahassa, jos voi olla hyvääkin? Nyt odotan. Leppis ei halunnut koskettaa mua, ei halunnut mua lähelleen. Halusi olla yksin ja mennä nukkumaan. Tulin siis kotiin. Mun tapahan käsitellä asioita olis ihan toisenlainen. Mä olisin halunnut läheisyyttä, tiedon siitä, etten ole paska. Ettei se mitä meillä oli, ole täysin pyyhitty pois. Molemmat kuitenkin myönsi, että välittää toisesta. Mä vielä enemmän kuin se. Mä välitän, todella paljon. Siksi en voi antaa sen mennä. En voi antaa valua hukkaan kaiken sen, mitä itsestäni uskalsin kertoa ja antaa. Sen kaiken, mistä sain niin paljon. Täytyy kuitenkin sanoa, että arvostan sitä ihmistä todella paljon. Vaikkei se aina olekaan ollut mua kohtaan reilu tai ihana ja se on tehnyt paskamaisia juttuja, niin mä arvostan sitä. Sellaisena kuin se on. Mä arvostan, ettei se toiminut omaa fiilistään vastaan. Musta on hienoa, että se on niin vahva, että tein mä mitä tahansa, niin en koskaan saisi sitä poljettua. Siksi mä siitä pidänkin, se ei ole luuseri. Se tietää, ainakin joissain asioissa, mitä se tahtoo. Tosin, mä näen kuinka sekaisin se on, kuinka rikki ja kuinka tavallaan yksin, mutta silti mä en voi tehdä sille asialle mitään. Voin vain olla olemassa, käytettävissä, lähellä. Jos se niin tahtoo. Tavallaan mä olen vihainen itselleni. En kuitenkaan osannut luottaa tarpeeksi, en osannut tarpeeksi arvostaa sitä mitä on. En osannut antaa ja olla läsnä niin kuin se olisi tarvinnut. Mä pelkäsin, mä ahdistuin, mä halusin, ettei muhun satu. Mä olen vihainen, että vielä neljän vuoden jälkeenkin eksän tekemät paskat vaikuttaa muhun. Kuinka siis edes voisin tuomita Leppistä, että se tuntee samoin ja sen erosta on vielä vähemmän aikaa? En voikaan, enkä niin teekään. Jokainen meistä haluaa suojella itseään, olla varovainen. Mä toivon niin kovin onnellisuutta sille ihmiselle. Mä toivon, että mä voisin antaa sille edes osan siitä. En tiedä, mitä jatkossa tulee käymään. En todellakaan tiedä. Mä olen tahtomattani tehnyt ison loven meidän väliin ja kadun sitä varmaan pitkään. Silti, jossain sisällä on toivo siitä, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Oli se sitten miten tahansa. Tunteet laimenee ajan myötä, eli voihan olla etten Leppistä vuoden päästä muistakaan. Silti toivoisin, että voisin säilyttää siitä edes pienen palan sydämessäni. Muistona siitä, kuinka tunsin jotain jo kuollutta. Muistona, että oikeasti tässä maailmassa on vielä hyviä ihmisiä jäljellä. Tykkään susta. Vitusti. Niin paljon, että mua sattuu just nyt. Sattuu ne asiat, joista just kirjoitin. Kaduttaa, harmittaa. En vain osannut, en ollut tarpeeksi. Toivottavasti jonain päivänä tapaan ihmisen, joka osaa katsoa myös mun virheiden läpi, nähdä mut niiden takana. Tehdä olon turvalliseks, niin että uskallan jälleen tuntea, luottaa. Toivon, että sä tapaat jonkun, joka on sun arvoises ja jonka takia susta tulee ehjä. Jonkun, joka saa sut nauramaan ja tuntemaan olos hyväksi. Oot sen ansainnut enemmän kuin moni meistä. Samaa toivon itselleni. Ja tiedän, että me molemmat se onni vielä saadaan. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Jos vain saisin kuulua elämääsi, enempää en pyytäisi. Katsotaan soiko puhelin, vai odotanko turhaan. Tällä hetkellä en jaksa kovasti toivoa. Mitä sä musta enää haluaisit? Sulla on kavereita ja ystäviä tarpeeksi, seksiä saa kuulemma koska vaan. Mitäpä mulla olisi sulle enää annettavaa? Itkettää. Ei tän pitänyt mennä näin. 00:53 # |
|
|
|
|
