Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
24.8.06Mä sanoin, etten itke itseäni uneen, jos en saa sitä harrastuspestiä. Okei, mä en saanut sitä ja mua itkettää. Lähinnä mua itkettää vitutuksesta ne valintaperusteet! Sillä valitulla oli takanaan semmoinen porukka, jota mulla ei koskaan ole ollut. Vitutus kääntyi siihen, että mä olen käytännössä pyörittänyt yksin lähes viimeiset kymmenen vuotta tota meidän hommaa ilman samanhenkistä porukkaa. Mä olen uhrannut kymmenen vuotta itsestäni ja nyt kun oon saanut ton oman porukan siihen kuntoon, että olisin voinut lähteä tekemään jotain omaa, isompaa hommaa muille, se kääntyykin mua vastaan. Koska mulla ei ole ollut aikaa, jaksamista tai mahdollisuutta pitää yllä sellaisia ulkopuolisia kontakteja, joista mulle olis ollut hyötyä valintatilanteessa tohon pestiin. Koska mä olen vetänyt jotain vitun kivirekeä perässäni ilman minkäänlaista tunnustusta.Okei, enhän mä sitä tekis, jos se ei ois mulle kaikki kaikessa. Sitä vaan joskus toivois, että ne ihmiset, jotka mun kanssa on ollut tekemässä juttuja tuntis samoin. Että niillä ois sama palo tohon hommaan ja ne edes näkis kuinka helvetin hyvä mä olen ollut siinä mitä mä teen. Ja että ne ihmiset tekis oman osuutensa, viittis nähdä vaivaa hommissa, jotka oikeasti kuuluu niille. Ihmiset vaihtuu, käy ulkomailla, muuttaa pois, alkaa opiskella, mutta mä jään. Enkä perkele vieköön ole lähdössä mihinkään, koska toi homma on vaan niin iso osa elämää. Se on niin iso osa, että se on mainittu mun testamentissa, se on niin iso osa, että se tatuoidaan vielä lähiaikoina mun ihoon ja se on niin iso osa, että mä olin jopa lykkäämässä mun opintoja, jos olisin ton pestin saanut. Se on kaikki. Mutta nyt mä voin keskittyä edelleen opintoihini, edelleen pyörittämään tota myllynkiveä, edelleen odottamaan sitä päivää, kun toi järjestelmä toimii ilman mua. Sit mä olen onnistunut, eikä mua enää tarvita. Mutta en mä siltikään mihinkään katoa, vaikka hartiat tuntuiskin kevyemmiltä. Siihen päivään on kuitenkin vielä aikaa ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että yksikin on liikaa. Kunnes avaan koneelta Helvetinjärven vaelluskuvat ja muistan kuinka hienoja, pieniä tyyppejä mulla on ympärilläni. Ja niiden vuoksi mä tätä teen, en itseni. Mutta tänään saan olla surullinen ja ehkä hieman katkerakin. Huomenna kaikki on jo toisin, eihän maailma tähän loppunut, vaikka vähän kolhaisikin. 12:05 # |
|
|
|
|
