Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
28.3.06Luin viimeyönä suomenkielisen Harry Potterin loppuun ja kappas, siihen menikin 3 tuntia. Yöunille jäi sitten mahtavat neljä tuntia, enkä oikein vieläkään tahdo käsittää, miten selvisin kouluun 8.30 ja pysyin nuokkumatta hereillä käännös- ja kirjallisuustunnit. (Kouluaikoina kaikki muut aina rehvastelivat sillä, kuinka nukkuivat tunneilla, mutta itse en koskaan edes tuntenut tarvetta moiselle. Nykyään olen havainnut nukahtelevani luennoilla, mikä on tietysti kiusallista, jos luokassa on opettajan lisäksi vain parisenkymmentä oppilasta..)Tulin kotiin päikkäreille, koska ennen illan kolmen tunnin toista käännössessiota oli käytettävänä neljä hyppytuntia. Sain ihmeen kaupalla itseni revittyä koululle takaisin 16.15 ja loppupäivän olinkin pirteämpi kuin pitkään aikaan. Ulkona on valoisaa vaikka kuinka myöhään ja mieli on ollut korkealla jo päiviä. Kuinka tätä valoa onkaan kaivannut! Nyt täytyy vain muistaa, ettei sitä riitä loputtomiin, juhannuksestahan alkaa taas jo pimenemään. Pitää muistaa nauttia nyt kun voi. Mikä on siis pätevä syy olla hereillä tähän aikaan, kun univelkaa on selkeästi kertynyt alle? Kouluhommat? Harrastusvelvoitteet? Ehei. Tein juuri suurehkon tilauksen Villihelmeen kaiken maailman helmistä ja työkaluista. En tiedä tuleeko minusta varsinaista helmihullua, mutta jotain näperreltävää halusin. Huominen menee yliopistolla ja töissä, mutta keskiviikkona voisin käydä hakemassa jonkinmoisen lokerikon noille tuleville helmille. Mitään pöytätilaa täällä kämpässä ei tällä hetkellä ole, eikä hyvin valaistua työpistettäkään, mutta enköhän jotain keksi, kun sen aika tulee. (Miten niin ei ole pöytätilaa?? Kämpästä löytyy parimetrinen tietokone/työpöytä ja kaksi ruokaryhmää. Ne kaikki vain sattuvat olemaan "muussa käytössä"..) Koskahan sitä saisi tämän kämpän kuntoon? Ei kai koskaan. Taidan olla sisustuksen suhteen aikamoinen tuuliviiri. Toisaalta tiedän tasan tarkkaan miltä haluan paikkojen näyttävän, mutta sopivaa verhokangasta tai mattoja ei vain edelleenkään löydy. Onneksi sentään lauantaina saan kauan himoitsemani kiinalaistyylisen tv-tason. Vanhassa ei toki ole mitään vikaa, nyt kämppään vain haetaan toista henkeä ja värimaailmaa. Täytynee laittaa huutonettiin tuo edellinen myyntiin, jos ei joku tuttu sitä tarvitse. Setä on Lapissa hiihtelemässä. Taitaa viettää ihan oikeaa lomaa ensimmäistä kertaa vuosiin ja kuulosti kovin tyytyväiseltä. Meidän suhde on muuttunut aika lailla ensihuuman jälkeen. Enää ei ajattele ja ikävöi toista jatkuvasti, tilanne on jotenkin vakiintunut. Kiintymys, arvostus, ystävyys ja syvä välittäminen. Siinä kai ne tunteet tällä hetkellä. Edelleen yhdessä on mielettömän helppo ja hyvä olla, mutta vaikka alussa leikittelin ajatuksella siitä kuinka täydellistä elämämme olisi yhdessä, on päivänselvää, ettemme koskaan tule sellaista elämää viettämään. Ellei sitten jotain meistä riippumatonta dramaattista tapahtuisi ja "ajatuisimme" yhteen. Näin on hyvä, ainakin toistaiseksi. Pelkäänpä kuitenkin, että elämme muutoksen aikaa ja mainitsematta mitään spesifiä ajallista määrettä, on yhteinen tiemme tulossa pian päähänsä. Ainakin siinä muodossa kuin se on nyt. Toisaalta tuntuu haikealta ja molemmat olemme todenneet, että on iso sääli kun näin tapahtuu. Yhteyttä aiomme kuitenkin pitää ja säilyä ystävinä ja tehdä edelleen asioita yhdessä niin kuin tähänkin asti. Ehkä vain hieman harvemmin ja jättäen pois alastonakrobatian. Toivon vain, että ehdimme valmistautua muutokseen ajoissa.. Huh, meinasi ihan unohtua kertoa siitä hullusta tänään junassa. Vastapäätäni istui ihan komeahko, siististi pukeutunut nuori mies. Jos ei lasketa hieman epäsiistiä partaa ja aivan karmean näköisiksi pureskeltuja kynsiä, ei hänessä ulkoisesti ollut mitään poikkeavaa. Huomasin miehen katsovan pitkään, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Yritin olla haukottelematta ja palata tähän maailmaan päikkäreiden jälkiusvasta samalla kun tuijotin jonnekin kauas. Yhtäkkiä mies alkoi kuitenkin näkemään pikku-ukkoja. Ravisteli päätään, raapi hiuksiaan, nyppi käsiään ja hinkkasi reisiään. Sitten meni puoli minuuttia paikallaan, kunnes pakkoliikkeet alkoivat uudelleen ja hengitys tiheni. Alkoi oikeasti vähän pelottaa, kun koitin päätellä onko kyseessä hallut vai vieroitusoireet, onko mies pesunkestävä narkki vai muuten vaan sekaisin. Välillä sain sellaisia tuijotuksia, että mietin sinkoaakohan se seuraavan rapsutteluravistelukohtauksen aikana kimppuuni luullen mua joksikin alieniksi. Kaikenlaista sitä. Jos olisin Mrs Hyacint Bucket (Bukeeee) muljauttelisin silmiäni arvostelevasti. Vaan kun en ole, niin toteanpa vain, että ei aina tarvitse ajelua 3B:llä, joskus paikallisjunakin riittää.. Jep. Herätys olis sitten 9 tunnin kuluttua, että kai tässä vielä saisi kunnon unetkin, jos haluaisi. The Optimist's Daughter odottaa tuolla lukemistaan, veikkaan että alle 10 sivua riittää tainnuttamaan. Kauniita unia, oman tärkeän kuvia. :) 01:25 # |
|
|
|
|
