Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
4.2.06Kurkkukipua ei ollut enää parina aamuna, mutta eilen tää flunssanalku sitten meni nenään. Nuhattaa ihan älyttömästi ja olo on vuoroin tukkoinen ja vuoroin nenä vuotaa solkenaan. Tänään tuntuu jo keuhkoissakin jotain ylimääräistä ja pää on painava, niska jäykkä eikä ajatus oikein kulje. Kuumetta ei varmaan oo ollut, ainakaan ei oo noussut kovin korkealle, mutta jotain pientä lämpöilyä.Olin eilen opettamassa ja oli oikein kivaa. Hyppytunneilla kävin apteekista hakemassa lisää solumyrkkyjä ja monta pakettia eri troppeja flunssaan. Hemmetin kalliita nuo Posivilit, Finreksinit ja Strepsilsit ja semmoiset. Mutta kai niistä jotain apua sentään on, kun olo aina hetkellisesti helpottuu. Tai sitten se on psykologista. Käytiin torstaina Wagnerin kanssa kattomassa Matti. Olin tosi väsynyt, kun edellisenä yönä unta oli takana vaan kuusi tuntia ja torkahdin hetkeksi kesken leffan. En oikein tykännyt. Ne hauskat kohdat, joita ihmiset on kehuneet, perustuivat lähinnä Jasperin ja Matin roolin kontrastiin. Ennen leffaa nähtiin Sedän kanssa muutama tunti. Sen kanssa on niin ihanan rentoa ja helppoa. Oli hyvä olla lähellä - auttaa molempia jaksamaan. Viime yö meni töissä ja tänään nukuttikin sitten oikein kunnolla. Heräsin puolen päivän kieppeillä siihen, kun joku soitti ovikelloa. En todellakaan jaksanut nousta avaamaan. Kukahan täällä soittelee ja kuinka usein tuo kello soi kun en ole kotona? Ei kai niillä mitään tärkeetä asiaa ole, kun eivät ole viestiä jättäneet.. Kun asuttiin omakotitalossa, meillä oli oven vieressä semmoinen pieni mökki, jossa luki "Kiva kun kävit, ikävä kun olimme poissa. Avaa kuitenkin ovi ja jätä viesti". Ja sen mökin sisällä oli paperia ja kynä. Mistä lie vanhukset sen joskus lahjana saaneet. Jos asuisin yläkerrassa tai semmoisessa kohtaa, ettei oveni ohi olisi kovasti kulkua, laittaisin rautalankaan pujotetun kassakuittirullan ja kynän ulko-oveeni roikkumaan. Siihen voisi sitten kirjoitella, jos on ovikelloa käynyt soittamassa. Nyt kun asun ekassa kerroksessa ja oveni toisella puolella on kierreportaat ja toisella puolella ovi varastoon, on oven ohi kulkua vähän väliä. Joku yläkerran asukki voisi närkästyä vessapaperirullan näköisen jutun roikkumiseen ovesta tai sitten talon kersat kirjoittelisivat rivouksia siihen. Pieni liitutaulukin voisi olla kiva. Ehkä sitten seuraavaan kotiin, joka toivottavasti on rivitalossa tai jotain. Tiian ja Outin muuttopuheet on saaneet miettimään kodin vaihtoa. Kaksi vuotta tulee juuri täyteen tämän asunnon omistamista, joten nyt saisi jo myydäkin. Ei vain taida tällä hinnalla ihan heti uutta löytyä, ainakaan vastaavan kokoista ja omalla sisäänkäynnillä. Samalla on tullut myös pähkäiltyä, että josko sitä osaisi jonkun miehen kanssa joskus taas asua.. Ennen tuli päätäpahkaa muutettua yhteen ja samalla kokeiltua, että lähteekö se homma toimimaan vai ei. Nyt en usko, että moiseen ryhtyisin ihan heti. Vaikka kuinka aina sanonkin kuinka ällöä on, kun kaverit seurustelevat ja nyhjäävät toisissaan kiinni, niin uskon, että saattaisin pikkuhiljaa olla valmis moista itsekin kokeilemaan. JOS se tapahtuisi todella hitaalla temmolla ja omaan tahtiin. Ainoa poikkeus on Setä. Jos se ilmoittaisi mulle huomenna, että aikoo muuttaa mun luo, niin toteaisin vaan, että tervetuloa. Sen läsnäolo mun asunnossa ei missään vaiheessa ole ahdistanut mua, toisin kuin monen muun miehen. Semmoistakin mietin eilen kotiin ajaessani, että jos alkaisin tapailemaan jotain kundia, niin pystyisinkö päästämään Sedästä irti. Varmaankin vastaus on aika selkeä: jos se tyyppi on mulle merkityksetön, niin en pystyisi, jolloin herääkin kysymys, että miksi tapailla? Jos juttu taas etenisi yhtään vakavampaan suuntaan, uskon, että päätös olisi helppo. En kuitenkaan koskaan halua, että me Sedän kanssa eksytään toisistamme. Pakko edes jollain tavalla pitää yhteyttä, en halua enää yhtään tärkeää ihmistä hukata elämästäni. Liian monta on jo mennyt, mikä siinä on niin vaikeaa pitää yhteyttä? Mulla ei ole yhtään ns. lapsuudenkaveria. Ei ketään, jonka olisin tuntenut tarhaiässä ja pidettäisiin yhteyttä. Ei ketään, jonka kanssa olisin ala-asteella leikkinyt barbeilla. Ei yhtäkään, jonka kanssa vedettiin kännejä yläasteella äidiltä salaa. Edes lukioajoilta ei ole yhtään kaveria, jonka kanssa pidettäisiin yhteyttä. Onhan noita ihmisiä, joiden kanssa on nuo asiat tullut tehtyä ja koettua, ja niitä moikataan aina kun muutaman vuoden välein jossain vastakkain törmätään. Mutta ei se ole mitään yhteydenpitoa tai ystävyyttä. Vaikea uskoa minusta, joka olevinaan olen niin kovin sosiaalinen. Vaikea uskoa siksikin, että lukioaika oli varmasti elämäni onnellisinta aikaa, kun oli oikeita tärkeitä ystäviä ja tuntui kuuluvansa johonkin. Tällä hetkellä tärkeimmät ihmiset mulle on sellaisia, joista toisen olen tuntenut parisen vuotta ja toisen puoli vuotta. Ja kumpaakaan en haluaisi päästää pois, niin tärkeiksi ovat muodostuneet. Noiden lisäksi sitten Tanya ja Seba taitavatkin olla pitkäaikaisimpia kavereita, mutta yhtedenpito on ajoittaista. Plus että toinen asuu Enklannissa. Mutta noihin kavereiden jäämisiin on kyllä monta selkeää syytä, joista päällimmäisenä on tämä masentuminen. Ei vaan jaksa liikahtaa, ei välittää, ei kiinnostua. Ei ennenkuin on liian myöhäistä. Vanha sananlaskukin sanoo, että turha vetistellä, kun jo lahkeesta valuu ja että tärkeät asiat huomaa vasta kun ne on menettänyt. En kuitenkaan sano, että ikävöisin ja haikailisin muistojen perään, hyvin olen pärjännyt elämässä näinkin. Mutta kyllä hääkutsujen laatiminen tulee olemaan erikoista, sitten joskus jos semmoista joutuu tekemään. Eikä kukaan pidä morsiamelle puhetta siitä, kuinka on tuntenut rääväsuun jo hiekkalaatikolta ja silloinkin se muovaili hiekkakakkujen sijaan pippeleitä. (Ja siis tuo ajatus on ihan fiktiivinen, itsellä ei ainakaan ole muistikuvaa siitä, että tälläistä olisi tapahtunut..) Mutta joo. Kaikenlaisia sitä tuleekin mietittyä tälleen puolikuntoisena. Kohta siirryn sohvalle katsomaan Survivorit, sitten suihkuun ja yhdeksitoista töihin. Tiedän, mun ei pitäisi tässä kunnossa edes miettiä työntekoa, mutta en halua menettää sunnuntaiyölisiä. Rahalle tulee olemaan tarvetta lähiaikoina, kun opintotukipäätökseni olikin hieman alhaisempi kuin mitä olin odottanut. Voi olla, että tämä yö töissä kostautuu ensi viikon opiskelujen kanssa, mutta onneksi on vähemmän töitä ja saan levätä. [Edit: Outoa miten korrektia ja ymmärrettävää tekstiä saan aikaan tässä kunnossa. Päässä humisee ja tuntuu, että 70% aivoista on oikeasti jossain after ski-bileissä ja loput 30% koittaa pitää lafkaa pystyssä. Tänkö takia suuret taiteilijat on juoppoja tai hulluja? Pienessä pöhnässä saa selkeästi ihmeitä aikaan. Täytyy ensi kerralla koittaa kirjoittaa jotain kouluprojektia tässä kunnossa, hyvä arvosana lienee taattu!] 20:27 # |
|
|
|
|
