Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
16.10.05Perjantaina olin ensin aamuvuoron töissä, jonka jälkeen nähtiin Sedän kanssa. Nukuin tunnin päikkärit sen kainalossa sohvalla ja sitten piti alkaa laittautua töihin. Mun ei tarvinnut kiusoitella Setää kuin kolme sekuntia ja päädyttiin makkariin repimään vaatteita toisiltamme. Ehdittiin kuin ehdittiinkin töihin ajoissa, vähän punaa poskilla ja hengästyneinä.Lauantaiaamuna olin kuin nukkuneen rukous duunissa ja kahdeksan tunnin työvuoron jälkeen suuntasin toiseen duuniin. Yllättävän helposti meni iltaduunikin ja Collinsin sedän keikan jälkeen käytiin Sedän kanssa syömässä. Molemmat oli ihan uupuneita ja kaaduttiin sänkyyn heti kotiin tultua. Viiden minuutin nukkumisyrityksen jälkeen oltiin jo täydessä touhussa taas ja sen jälkeen tuli unikin välittömästi. Aamulla Setä heräsi kattomaan formuloita ja antoi mun nukkua vielä tarpeelliset pari lisätuntia. Suihkun jälkeen kaaduttiin suoraan sänkyyn, enkä ehtinyt laittaa hiuksia ollenkaan. Luulin, että mulla on duunissa ulkovuoro, joten olin varautunut laittamaan pipon päähän, nou hätä. Aikaa tukanlaitosta voi aina nipistää nakuilulle. Pakkasin hillittömän vaatekerraston päälle ja suuntasin töihin. Pieni paskahalvaus iski, kun sisääntsekkauksessa selvisi, että oonkin asiakaspalvelussa sisällä. Tukka oli järkyttävän sekaisin ja littaantunut pipon alla, meikkiä juuri nimeksi sipaistuna. Vaan eipä auttanut itku, kun paska valui jo lahkeesta. Hiusmuotoilutuotteita ei saatavilla, ei harjaa, ei fööniä, ei mitään. Mikä siis eteen? Tukkaniksi nro 1: Mountain Dew. Pullo kouraan automaatista ja sokerilitkua tukkaan. Voila! Piikkitukkakampaus syntyi käden käänteessä ja selvisin työvuorosta kunnialla. Edessä on viimeinen viikko ennen syyslomaa. Koitan saada sen hoidettua kunnialla. Keskiviikoksi pitäisi palauttaa yksi kirjallisuustyö, vaan saapa nähdä ehdinkö tehdä moista, kun töitä on joka ilta. Vatsakin oikuttelee taas ja toivon, että kontaktini Tallinnassa saisi ison pyörän pian liikkeelle ja vaihtoehtohoidoprosessi käynnistyisi. Jännittää ja pelottaa kuinka käy. Hartain toiveeni olisi niin kovasti tulla terveeksi, alkaa tämä jo psyykettäkin rassaamaan kovasti. Pari viikkoa sitten oli hengenlähtö lähempänä kuin koskaan aiemmin. Tie oli liukas sateen vuoksi ja mulla hieman liian korkea tilannenopeus. Olisi voinut käydä todella pahasti, kun auto kaarteessa ruuhka-aikaan moottoritiellä ampaisi suoraan kaidetta kohti. Samalla hetkellä tajusin, ettei mulla ole turvavyötä. Loput muistot tapahtumasta onkin sekavaa puuroa ja kieppumista ja shokkitila kaiken jälkeen. En tiedä mikä helvetti mut pelasti, mutta tässä sitä ollaan edelleen. Todellinen ihme. Tänään jouduin ensimmäistä kertaa ajamaan samasta kohdasta. Aiemmin olen aina kiertänyt muuta reittiä ja välttänyt kyseistä kaarretta. Itkin melkein hysteerisenä, kun se tienpätkä oli ohi. Setä yritti rauhoitella, vaikka tiesikin kuinka koville se otti. Myyrmanni, tsunami ja melkein auto-onnettomuus. Joku todella taitaa kattoa mun perään. Hyvä niin, näytän sitä tarvitsevan.. 22:30 # |
|
|
|
|
