Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
20.6.05Tuntuu siltä, että haluisin räjäyttää pääni. Tiedän, olis pitänyt viedä koira ulos ja painua suoraan petiin, kun tulin töistä 21.30. Takana on edellinen yö töissä ja hieman liian lyhyet unet sen jälkeen. Kyllä, olisi pitänyt mennä nukkumaan. Vaan ei, tässä olen notkunut. Jutellut Andyn kanssa ja leikitellyt ajatuksella matkasta Iowaan tapaamaan perhettä, jonka olen tuntenut netin kautta jo 8 vuotta. Kuunnellut musiikkia ja surffaillut. Ja yhtäkkiä, jostain puun takaa tulee tää fiilis. Ranteet auki ja radalle makaamaan. Elämässä ei ole mitään järkeä, mä en kestä ja mä en halua ja mä en jaksa enää ja miksei joku vois pitää mua sylissä ja keinuttaa ja sanoa, että ei missään muussa tarviikaan olla järkeä..Tekis mieli soittaa Mikalle. Se voisi puhua mulle nätisti ja kauniisti ja lohduttaa ja jos kovasti pyytäisin niin se kertoisi mulle sadun tai hyräilisi mut uneen. Tai niin mä ainakin haluisin. Mut en halua herättää sitä. Ja miksi edes tekisin niin? Ei se ole MUN, se on vaan lainassa. Mun ystävä, poikaystävän korvike, gaypal. Ainoa, joka saisi mut nyt paremmalle tuulelle. Vittu, että mä inhoan itseäni tälläisenä. Ja silti mulla on niin paha olo, että haluisin vaan itkeä itteni uneen. Mä pelkään niitä ajatuksia, jotka tulee mun mieleen näinä hetkinä. Niitä muistoja, jotka tulvii luvatta. Kuolemaa, tuskaa, ikävää, luopumisia, epäonnistumisia, miksi-kysymyksiä.. Mä en jaksa. Mä en vaan jaksa. Ja silti tiedän koko ajan, että huomenna kaikki on (toivottavasti) taas hyvin. Tai niin hyvin kuin tässä elämässä voi hyvin olla. Näinä hetkinä alan taas miettimään mitä mulla on ja mitä multa puuttuu. Teen töitä enemmän kuin pitäisi, tarvitsisi. Toisaalta, eipä tarvitse miettiä mitään muuta silloin. "Ei ole vapaa-ajan ongelmia", niinkuin leikkisästi aina asiaa kommentoin. Paskat. En ehkä vaan tiedä mitä muuta tehdä, eikä tarvitse miettiä sitä, kun uppoutuu töihin. Näinä hetkinä mä aina mietin tulevaisuutta. Sitä, haluanko oikeasti elää. Mä olen niin monta kertaa miettinyt kaiken valmiiksi. Ikävä kyllä mä joudun kuitenkin vaan kestämään tätä paskaa. Ehei, en itseni takia, vaan sen perkeleen naisen takia, joka synnytti mut. En vois koskaan pistää sitä kokemaan sellasta tuskaa, jonka aiheuttaisin sille. Se itseasiassa sanoi tossa parisen viikkoa sitten, että oon ainoa syy miksi se on jaksanut faijan kuoleman jälkeen nousta sängystä. Että mä potkin sitä eteenpäin ja ilman mua sitä ei olisi. Saatanan sekopäiden perhe mekin ollaan. Masennus taitaa kulkea geeneissä. Siksipä en taidakaan omiani koskaan pistää jakoon. Which reminds me: Mietin tänään adoptiota vakavasti, mutta siitä aiheesta enemmän toisessa yhteydessä. Viranomaiset tuskin ottaisivat mun hakemusta kovin tosissaan, jos saisivat tietää näistä fiiliksistä.. Jep. Lähden pesemään naaman ja suuntaan koiran kanssa pikapissalle ulos. Sattuu päähän ja viluttaa. Helvetin tyhjä olo. Tekis mieli backspeissata tää koko vuodatus. Nojoo, ihan vitun sama. 01:09 # |
|
|
|
|
