Yet Another Diary.. |
||
Kun elämä ei aina menekään ihan kuin sen kuvitteli. |
||
25.1.05Mitä järkeä on sopia hölmö riita? Jotta voi aloittaa uuden yhtä typerän seuraavana päivänä? En olisi uskonut tätä sanovani, mutta poikaystäväni on todellinen Drama Queen. Isoilla alkukirjaimilla, boldauksella ja kursiivilla. KYLLÄ.Herra poikaystävä sai tänään elämää suuremman kohtauksen taas vain sen takia, että kehtasin olla möks, kun herra poikaystävä ei soittanutkaan silloin kun lupasi. Herra poikaystävällä on hieman vaikeuksia pitää lupauksiaan ja hän on kovin hanakka perumaan yhteisiä sopimuksia. Alkaa tuntua siltä, että jollei kaikki mene hänen mielensä mukaan, on edessä elämää suurempi ongelma ja sen myötä tit-ti-di-tit-ti-di-diiiii: ero. Haluaisin uskoa, että tämä kaikki säätäminen ja kiukuttelu johtuu välimatkastamme ja viimeaikaisten mullistusten aiheuttamasta paineesta, siis muutoksista ylipäätään. Haluaisin uskoa, että tämä on väliaikaista ja tasoittuu ajan myötä. Alkaa kuitenkin tuntua oudolta, että sama ihminen, jonka kanssa on juuri puhuttu yhteisestä kesästä, haluaakin yhtäkkiä erota, (tai oikeammin jättää minut, kuten hän asian ilmaisi) koska ei kohtele minua kuten ansaitsisin. Hän kuulemma satuttaa ja sanoo asioita, joita ei pitäisi ja joita ei tarkoita eikä minun kuulu kestää sellaista. Totta, mutta onko eroaminen oikea ratkaisu? Eikö peiliin katsominen ja itsehillintä olisi yhtä varteenotettava vaihtoehto? Vai vaatiiko se yksinkertaisesti liikaa? Aina on niin helppo juosta karkuun ja luovuttaa.. Normaali ihminen pyytäisi anteeksi virhettään ("Anteeksi kulta, etten soittanut siihen aikaan kun lupasin. Tiedän, että meidän aikataulut menee aina ristiin ja sua vituttaa se, mutta mulle oikeesti tuli ylitsepääsemätön este. Ei viitsitä tapella näin tyhmästä jutusta, rakastan sua. 5 yötä enää, niin pääset taas kainaloon.") ja tilanne olisi ohi. Mua on niin helppo käsitellä, kun osaa sanoa ne oikeat sanat. (Toisaalta ne väärät saa sitten mut syöksemään tulta ja sähisemään enemmän kuin edes aihetta olisi.) Se viimekesäinen "hani" tuli tänään Areenalla juttelemaan. Tilanne oli jotenkin outo, en todellakaan ole tottunut törmäämään ex-merkkisiin poikaystäviin tai säätöihin. Jotenkin ne aina onnistuvat asumaan eri maassa, paikkakunnalla tai sitten ne vaan välttelevät mua tarkoituksella. (Muah!) Tämä kohtaaminen sai kuitenkin muistamaan, kuinka helposti hänestä toivuin ja kuinka nopeasti hän hävisi ja unohtui elämästäni. Tällä hetkellä olen pelonsekaisissa fiiliksissä. Mitä jos huomenna emme saakaan asioita sovittua? Mitä jos tämä ero onkin nyt lopullinen? Ja toisaalta muistelen tuota edellisen ukon unohtamisen helppoutta, sitä kuinka elämä jatkui kuin itsestään. Mitä jos pääsen tästäkin yli yhtä nopeasti ja kivuttomasti? Mitä jos en rakastakaan enemmän kuin koskaan? Kaikki nuo ajatukset ovat oikeasti aika hyytäviä, enkä oikeastaan voi valmistautua tuohon keskusteluun mitenkään. Suhteen hoitaminen puhelimitse on muutenkin helvetin rankkaa. Yllättävän rauhallinen, vaikkakin turta olo. Ehkä saan jopa nukuttua, vaikka tää tilanne rassaakin nupissa. Flunssa pitää otteessaan, muttei vielä kovin tiukasti. Pahin on selkeästi vielä edessä. Sitä odotellessa.. 22:43 # |
|
|
|
|
